Tämä kirjoitus on pohdinta poliisin (väki)valta-asemasta, ja siihen suhtautumisesta – teksti ei kosketa pelkästään viime tai tätä vappua Suomessa, vaan tilannetta ylipäätään, kaikkialla. Kunkin olisi hyvä pohtia omaa suhtautumistaan poliisiin, ja on hyvä tehdä selväksi, ettei jokainen niele sen auktoriteettiasemaa. Vappuna kaikkien tulisi voida marssia riveissämme ilman pelkoa poliisin läsnäolosta tai vapaudenriistoista, toimikaamme sen mukaan. Huolehditaan toisistamme, eikä anneta poliisin pilata juhliamme. -Vire Lampinen, kirjoittaja

Joidenkin mielestä poliisi käytti viime vappuna Helsingissä ja Tampereella rajuja otteita rajoittaakseen antiautoritäärien kokoontumis- ja mielipiteenvapautta.

Kenenkään ei pitäisi yllättyä siitä, että poliisi toimi niin kuin se toimi, eikä poliisilta tulisi odottaa hellää käsittelyä tai toveruutta – eikä siltä pidä hyväksyä minkäänlaista kontaktia tai dialogia. Siten voimme välttyä väkisin syötetyiltä käskyiltä ja kompromisseilta, kiinniotoilta, sakoilta ja muilta ikävyyksiltä. Mitä lähemmäs itseämme poliisin päästämme, sitä helpommin se voi halutessaan koskea ja käskyttää meitä. Keskustelemalla poliisin kanssa emme voi päätyä konsensukseen, vaan ainoastaan myönnytyksiin omalta puoleltamme.

On puuduttavaa lukea ja kuunnella ihmisten päivittelyä siitä, kuinka ”poliisi kävi rauhanomaisten mielenosoittajien kimppuun” tai ”eivät ne olleet astaloita”. Entäs jos olivatkin? Mitä sitten, vaikka
mielenosoittajat (ja ihmiset ylipäätään) käyttäytyvät aggressiivisesti poliisia tai vaikkapa natseja kohtaan? Hyvä niin, sillä pelkällä hymistelyllä ei pitkälle päästä. Tämä ei tarkoita, että kaikkien
täytyy tarttua astaloihin, mutta ei pidä myöskään odottaa tai vaatia, ettei kukaan tekisi niin.

Yleisesti on aivan yhdentekevää, onko ihmisillä astalot, hiihtopipot, rollaattori tai kukkahatut; virkavalta on aina meitä vastaan, ja se ei muutu, vaikka olisimme ”rauhallisia” ja ”vaarattomia”. Niin kauan kun ihmiset tottelevat eli ns. rauha säilyy, poliisi saattaa piilottaa aseensa ja peitellä asennettaan, mutta kun astumme ruodusta, paljastuu poliisin tehtävä. Se on turvata ylempien luokkien asema ja vauraus – ja myös demareiden marssit. Voisi toivoa, että demarit haluaisivat olla uhka eliitin rikkauksille ja valta-asemalle, mutta näinhän ei tietenkään ole.

Helsinki vappupäivänä 2014: ”perinteisen vappumarssin” järjestäjät katsoivat vierestä kun poliisi esti anarkisteja ottamasta osaa kulkueeseen muiden marssijoiden tavoin. Poliisi teki kiinniottoja ja pidätyksiä, kun ihmiset eivät suostuneet antamaan lippukeppejään. Joiltakin tahoilta poliisi pyysi myöhemmin lippujen takavarikoimista ja tuhoamista anteeksi. Eräät ihmettelivät, mihin jäi anteeksipyyntö anarkisteilta. Ikään kuin se olisi muuttanut mitään.

Seuraa jymypaljastus: Me kaikki emme välitä poliisin lausunnoista saati halua tai odota poliisilta mitään hyvää, emme astaloitamme, emmekä anteeksipyyntöjä. Solidaarisuus ja toveruus on tervetullutta, mutta meille on turha kenenkään selittää poliisin vain tehneen työtään, tai valitettavan virheen. Poliisi on omistavan luokan puolella, ja siirtolaisten, työväenluokan ja antiautoritäärien vihollinen. Sen tietää tummaihoinen Yhdysvalloissa, lesbo Malesiassa ja kapinoiva anarkisti missä tahansa päin maailmaa.

Vapun vietto on alun perin lähtöisin kahdeksan anarkistin saatua syytteet ja tuomiot lyhyempiä työpäiviä vaatineen mielenosoituksen aikana tapahtuneesta verilöylystä Chicagossa vuonna 1886. Surmansa sai yli kymmenen ihmistä poliisin alettua ammuskella väkijoukkoon ja mielenosoittajien vastattua tuleen. Se, että anarkistit ja naamioituminen – eikä työväenmarssin liepeillä kulkeva poliisi – koetaan ”virallisen vappumarssin” järjestäjien mielestä Suomessa vuonna 2015 ongelmaksi, on työväenliikkeen historian valossa surkuhupaisaa, muttei kuitenkaan yllättävää.

Erityisen etuoikeutetusta asemasta käsin on helppo paheksua fyysistä vastarintaa ja vaatia rauhaa ja kasvojen paljastamista. Kriittisyyttä sopii kuitenkin toivoa niiltä, jotka tietävät jotain poliisin mieli- ja väkivaltaisesta toimenkuvasta ja toiminnasta ja jotka ovat itse olleet poliisin kanssa tekemisissä vasten tahtoaan. Poliisi ei ole neutraali, vaan poliittinen toimija, eikä sen tarkoitus tietenkään ole turvata radikaalien vihollistensa kulkua ja toimintaa vaan vaikeuttaa sitä mahdollisuuksien mukaan.

Ne, jotka ovat hiiviskelleet junaraiteilla maalikannut kolisten, varastaneet marketista, puolustautuneet nyrkein väkivaltaiselta hyökkäykseltä tai osallistuneet mellakkaan – puhumattakaan esimerkiksi niistä, joiden etnisyys tai yhteiskuntaluokka provosoi poliisia vapaudenriistoihin ja muuhun väkivaltaan – tietävät mistä kirjoitan.

On monia, jotka mielellään marssisivat yhdessä kaikkien duunarien kanssa mustien tai punamustien lippujen alla, mutta jokaisen tulisi miettiä, haluaako – ja jos, niin miksi – osallistua marssiin, joka pyrkii vaientamaan olennaisen osan siitä muun muassa kieltämällä naamioituminen ja luokkapettureiden nimittäminen luokkapettureiksi. Onneksi on tapahtumia, joissa puhutaan kapitalismista, luokasta ja vallasta, sekä vaihtoehdoista niille. Vaikka yksittäinen tapahtuma ei maailmaa muuta, on hyvä olla tilanteita, jossa poliisia ei tarvitse kohdata yksin ja jossa voi kulkea ilman pelkoa siitä, että poliisi toivotettaisiin millään tasolla tervetulleeksi lähellemme.