Jos jostain tietää vapun lähenevän, niin siitä että eri työväen järjestöt alkavat lähestyä toisiaan ja näyttävät unohtavan päivänpoliittiset kiistansa. Vappu on päivä, jolloin koko työväenliikkeen kirjo jalkautuu kaduille ja juhlapuheissa vakuutellaan että olemme kaikki yhtä perhettä, vaikka vapun jälkeen olemme taas nokat vastakkain. Mitä työväen yhtenäisyys sitten voisi käytännössä tarkoittaa?

Yhtenäisyys olisi tietysti helppoa, jos tavoitteista, ideologiasta tai strategioista olisi yksimielisyys, mutta sellaista tilannetta ei ole työväenliikkeen historiassa ollut, lukuunottamatta paikallisia tai lyhytaikaisia poikkeuksia. Suomessa työväenliike jakautui järjestöittäin lopullisesti viimeistään vuoden 1918 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen. Sen seurauksena osa ammatillisesta liikkeestä ja SDP jäivät sosiaalidemokraateille, joiden tärkeimmäksi ideologiseksi tehtäväksi jäi radikaalin työväenliikkeen demonisointi.

Ainakin 1980-luvulle asti Helsingissäkin järjestettiin vuosittain kaksi vappumarssia (demareilla ja kommunisteilla omansa) lukuun ottamatta 30-lukua, jolloin kommunistit eivät voineet toimia Helsingissä julkisesti käytännössä ollenkaan, ja lyhyttä “kansallisen yhtenäisyyden” aikaa toisen maailmansodan jälkeen (1945-1948). Suomessa työväenliikeellä ei ole ollut varsinaista antiautoritääristä siipeä, ja on turha spekuloida mikä sen suhde olisi ollut sosiaalidemokraattiseen ja leninistiseen leiriin. Yhtenäisyyden perinne on joka tapauksessa paljon uudempaa perua ja ennemminkin vasemmiston ideologisen väljähtämisen kuin strategisen muutoksen seuraus.

Demareiden – jotka ovat perinteisesti pärjänneet Helsingissä paremmin parlamentaarisesti, mutta hävinneet selkeästi katutapahtumien osallistujamäärissä – kynnyskysymys yhtenäisyydelle on ollut, ettei työväenliikkeen sisäisiä eroja saa käsitellä vapputilaisuuksissa. Nykyäänhän tällaista ongelmaa ei suurten instituutioiden keskuudessa ole, koska ei ole aatteellisia erojakaan, ja ‘työväenpuolueet ilman sosialismia’ ovat järjestäneet marsseja yhdessä jälleen vuodesta 2000 lähtien. Herjauksen kieltävä perinne elvytettiin kuitenkin jälleen tänä vuonna ilmeisesti anarkisteja silmällä pitäen. Yhtenäisyys onkin ollut lähes poikkeuksetta yhtenäisyyttä vahvimman ehdoilla, koska työväki on itsessään poliittisesti ristiriitainen: toki on yhteistä, mutta myös erot – niin järjestäytymismuodoissa kuin tavoitteissakin – ovat huomattavia.

Vappuriehan blogissa käsiteltiin jo aiemmin, kuinka ihmisiä asetetaan vastakkain rajakontrollilla, joka vastustaa vapaata liikkuvuutta ja asettaa työväen oikeuksiltaan kahteen eri kerrokseen. Työväenpuolueet ovat katsoneet vierestä tai olleet osana uuden halpatyöluokan luomista, eivätkä ole aikoihin edes pyrkineet kyseenalaistamaan valtioiden roolia kansainvälisen työväen jakajana ja hallitsijana. Miten voi edes puhua työväen yhtenäisyydestä kun pitää samalla yllä tällaista erottelua? Kansalaisuus ei tietenkään ole ainoa jakolinja, vaan myös sukupuoli, työttömyys, opiskelu, erilaiset ”epätyypilliset työsuhteet” (vuokratyöt, työharjoittelut, työllistämisohjelmat, apurahariippuvuus jne.) ja muut tekijät asettavat ihmisiä eri asemaan keskenään.

Yksi viime vuosien merkittävimpiä työväen luokkakoostumusta muuttavia reformeja on ollut “osallistava” sosiaaliturva eli sosiaaliturvan vastikkeellisteminen. Palkkaorjuuden rinnalle luodaan perinteisempää orjuuden muotoa – palkatonta pakkotyötä – johon työttömiä ja sosiaaliturvan varassa eläviä velvoitetaan taloudellisten sanktioiden uhalla. Kyse ei ole pikkuasiasta, sillä jo nyt arviolta 35 000 ihmistä tekee Suomessa työtään palkatta. Esimerkiksi Ylivieskassa puupilkettä tehdään kunnan “työllistämisprojektissa” orjatyönä, ja kaupataan 35% markkinahintaa edullisemmin. On selvää, että palkattoman työvoiman yleistyminen lisää jännitteitä ja ristiriitoja työväen keskuuteen – asettaa palkalliset ja palkattomat työläiset toisiaan vastaan – ja uhkaa myös perinteisiä järjestäytymismahdollisuuksia. Miten kuvitellaan, että voisimme pitää kiinni edes saavutetuista eduistamme – saatika haastaa palkkaorjuutta ja taloudellista riistoa niiden omalla maaperällä – kun valtio ja kunnat harjoittavat tällaista palkkapoljentaa ja sosiaalista kannibalismia?

Osallistava sosiaaliturva on kopioitu suoraan yhdysvaltalaisilta taantumuksen teoreetikoilta, joiden mukaan työttömyys johtuu yksilön passiivisuudesta, jota yhteiskunnalliset tukiverkot ainoastaan ruokkivat. Tie ihmisarvoiseen elämään käy työn kautta joten työttömät voidaan tarvittaessa laittaa pakkotöihin, jos he eivät alistu palkkatöihin tai työtä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Viime vuosina sosiaaliturvan vastikkeellistamista on ajanut erityisen voimakkaasti konservatiivinen oikeisto, mutta olihan meillä kaksi työväenpuoluettakin mukana sittemmin hajonneessa koalitiohallituksessa, jonka rakennepoliittiseen ohjelmaan (2013) sosiaaliturvan vastikkeellistaminen kuului.

Ilmiön juuret ovat kuitenkin paljon syvemmällä. Sosiaaliturvan vastikkeellistamisen aloitti jo Paavo Lipposen (SDP) ensimmäinen “sateenkaarihallitus” (1995 – 1999), joka muun muassa perusti heti toimikautensa alkupuolella Kannustinloukkutyöryhmän työttömiä kurittamaan. Uudet muutokset eivät tietenkään tee “vanhojen kulta-aikojen” hyvinvointivaltiosta sen haluttavampaa, mutta nyt työväenpuolueiden hyväksynnällä ja myövaikutuksella ollaan luomassa sellaista valtiollista pakkotyöjärjestelmää, johon fasistit eivät missään pystyneet kohtaamatta armotonta vastarintaa. Me emme halua jälleenrakentaa hyvinvointivaltiota tai elätellä kuvaa “ihmiskasvoisesta kapitalismista”, vaan kehittää itsehallinnollisia hoiva- ja tukiverkostoja, jotka perustuvat yhteistyöhön ja solidaarisuuteen.

Mitä yhtenäisyys voisi tällaisessa tilanteessa tarkoittaa? Jotain yhtenäisyyden ongelmista kertoo uudet “yhteisrintamat”, joihin työväen perinteiset instituutiot ovat lähteneet mukaan. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi SAK:n liittoutumista Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kanssa TTIP-sopimuksen puolesta. Tämä tuli katkerana yllätyksenä sekä monille rivijäsenille että lukemattomille aktivisteille, jotka ovat tehneet pitkään töitä sopimuksen kaatamisen eteen. SAK:n johdon linjaus on täydellinen esimerkki ristiriidoista, joita syntyy kun päätäntävalta erotetaan niistä ihmisistä, joita johtajien on tarkoitus “edustaa”. Juuri siksi me järjestäydymme horisontaalisesti, suoraan demokratiaan perustuen, sillä työväen itsehallinnon on alettava omista rakenteistamme, joiden voimalla juurrutamme sen lopulta koko yhteiskuntaan. Emme jää odottelemaan tulevaa vallankumousta tai muutakaan “sopivaa hetkeä”, jolloin edustajat muka alkaisivat jakaa valtaa työväelle itselleen, vaan luomme demokraattisia rakenteita välittömästi.

TTIP-sopimusta, kuten finanssikriisin jälkeistä kurjistuspolitiikkaakin, perustellaan “edistyksellisten” hallitusten puheissa “kansallisella kilpailukyvyllä”. On kuitenkin epäselvää milloin kansallinen etu on mennyt työväen edun edelle, ja ketä vastaan kilpailua käydään. Muiden maiden työläisiä? Myös oman maan, sillä juuri kilpailukyvyn nimissä 100 %-duunaripuolue SDP on vaatinut palkkojen jäädytystä, jotta saadaan “vienti vetämään” ja talous kasvuun. Vientirauha ja palkkamalttihan ovat klassisia nationalistis-porvarillisia tavoitteita, joten lienee syytä tässäkin kohtaa kysyä, että kenen kanssa demarit hierovat yhteisrintamaa. Työehtojen, palkkojen ja ympäristönormien kurjistaminen ja työläisten taistelu toisiaan vastaan globaalissa kujanjuoksussa tuskin edistää minkäänlaista työväen yhteisrintamaa. Unohdetaan jo se suomalainen työ – työväki on maailmanlaajuinen ja palkkatyö pahin vihollisemme!

Me tavoittelemme työläisten itsehallintoa – valtiotonta yhteiskuntaa palkkaorjuuden ja markkinalogiikan tuolla puolen – ja nykyjärjestelmän luonnollisena hyväksyvät, konservatiiviset instituutiot ovat ainostaan tiellämme vaikka ne olisikin puettu “edistyksellisyyden” kaapuun. Antiautoritäärinen liike ei kamppaile sortoa ja autoritäärisyyttä vastaan ainoastaan työpaikoilla vaan koko yhteiskunnassa. Kapitalismin ja valtion vastainen toiminta jää puolitiehen, jos niiden pahimmat puolet on sisäistetty osaksi omia järjestäytymis- ja vaikutustapojamme. Taktiikoiden moninaisuus on vahvuutemme, mutta onnistumiseen tarvitaan tietoisuutta, että toimimme saman päämäärän puolesta. Nostalgia ei tule meitä auttamaan, vaan yhtenäisyys syntyy jaetuista intresseistä ja liittolaisuudesta, sekä yhteisistä kokemuksista käytännön kamppailuissa tänä päivänä. Laajaa rintamaa varmasti tarvitaan, mutta siinä ei ole järkeä niin pitkään kun eri osat vetävät samaa köyttä eri suuntiin.